Kirkon kirous

Vaikka homoiltakohu ei vielä olekaan kokonaan laskeutunut, kirkko ja media on jo alkanut kääntää katsettaan eteenpäin marraskuussa tuleviin seurakuntavaaleihin. Todennäköisesti nyt käyty keskustelu lisää äänestysaktiivisuutta seurakuntavaaleissa, ja niin blogeissa kuin julkisessa mediassa on asetettu toiveita siihen, että äänestystulos liberalisoisi seurakuntia ja niiden kautta lopulta kirkolliskokousta.

Ilo voi olla ennenaikainen. Kirkollinen demokratia on rakennettu siten, että jokainen seurakunta muodostaa itsenäisen yksikön, ja ehdokkaat asettuvat ehdolle vain oman seurakuntansa seurakuntaneuvostoon ja suuremmilla paikkakunnilla myös kirkkoneuvostoon - mutta niihinkin seurakuntakohtaisesti. Esimerkiksi Helsingissä ei äänestetä Helsingin seurakuntayhtymän tai hiippakunnan demokraattisesta edustajistosta, vaan vaikkapa Mellunkylän seurakunnan seurakuntaneuvostosta ja seurakunnan alueelta kirkkovaltuustoon valittavista henkilöistä. Nämä sitten valitsevat keskuudestaan kirkolliskokousedustajat, jotka puolestaan ovat niitä, joilla todellisuudessa kirkossa on (rajallisesti) valtaa homokysymyksen kaltaisissa asioissa. Järjestelmä on siis äärimmäisen fragmentoitunut, monitasoinen ja sekava. Kun seurakuntajaotkin esimerkiksi Helsingissä eivät välttämättä noudata arkilogiikkaa, kuvio voi olla hyvin vaikea hahmottaa.

Fragmentoitumisen suurin ongelma on kuitenkin se, että kun kenttä on tarkoituksellisesti sirpaloitu, ei synny kunnollisia kirkollisia “puolueita”, jotka voisivat yhtenäisesti ajaa tiettyä agendaa ja joilla olisi viestintä- ja markkinointivoimaa. “Tulkaa kaikki”-liike on ainoa selvästi uudistusmieliseksi profiloitunut joukko kirkollisvaaleissa, mutta todellisuudessa moni helsinkiläinen on siinä tilanteessa, että ei pysty antamaan sille ääntään, koska omassa seurakunnassa ei sillä ole listaa. Monissa seurakunnissa saattaakin olla vain yksi ainoa “seurakuntaväen” lista, joka suurella todennäköisyydellä koostuu juuri niistä konservatiivisista seurakuntajääristä. Moni keskustelun innoittamana seurakuntavaaliuurnille lähtevä joutuu siis syvästi pettymään, kun tarjolla on vain vanhoillisia vaihtoehtoja.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että seurakuntavaaleissa on jostain syystä ollut tapana nimetä listat mahdollisimman epäselvästi. Listojen nimistä ei käy mitenkään yksiselitteisesti ilmi mitä näkökantaa mikäkin lista edustaa. Ellei äänestäjä satu tuntemaan ehdolla olevia henkilöitä, voi monesti olla mahdotonta päätellä mille linjaukselle äänensä antaisi. Äänestämättä jättämiseen voi siis olla ihan hyvä syy.

Seurakuntademokratia on monelta osin äärimmäisen huonosti toimivaa demokratiaa. Koko kirkon hallinnon rakenne on muodostunut uudistusvastaiseksi. Kansanvallan toteuttamiseksi kirkollinen demokratia tulisikin perinpohjin uudistaa: vaalijärjestelmän uudistus on hyvä lähtökohta, mutta todelliset uudistustarpeet ovat paljon syvemmällä. Uusiutuminen pitäisi rakentaa sisään kirkon rakenteisiin.

Yksi huomionarvoinen seikka homoillan seurauksissa oli se, että homoiltaa seurannut kirkosta eroamisen reaktio oli ennen kaikkea moraalinen: eroajat näyttävät osoittaneen kokevansa kirkon toiminnan ennen kaikkea moraalisesti vääräksi. Eroajat eivät siis eronneet esimerkiksi välttyäkseen maksamasta kirkollisveroa, vaan koska kokivat kirkon toimivan moraalisesti väärin kohdellessaan homoja toisarvoisina kansalaisina.

Syrjittyjen ja heikkojen omanatuntona tottumaan toiminut kirkko onkin tässä episodissa joutunut kannaltaan kummalliseen asemaan: moraaliseksi altavastaajaksi, joka joutuu perustelemaan syrjiviä käytäntöjään kansanjoukkojen moraalista intuitiota vastaan. Jotta kirkko ei marginalisoituisi umpikonservatiivien temmellyskentäksi, vaan säilyttäisi asemansa kansankirkkona sanan positiivisessa merkityksessä, sen olisi pikaisesti paitsi hoidettava homojen oikeudet kuntoon (kuten on ehkä tapahtumassakin), myös aloitettava muutenkin perinpohjainen uudistuminen.

Erobuumin valitettava paradoksi kuitenkin on se, että samalla kun vapaamieliset antavat kirkosta eroamalla sille moraalisen tuomionsa, muuttuu kirkko sitä myötä aina astetta konservatiivisemmaksi. Päivi Räsäsen joukot ovatkin jo ennättäneet riemuitsemaan kirkosta eroamisista. Kaikista eniten eroista hyötyvätkin konservatiivit ja elleivät erot saa kirkossa aikaiseksi radikaalin uudistumisen liikettä (mikä olisi toivottavaa), kaikista suurimmaksi häviäjäksi päätyvät juuri ne, joiden puolesta kansanjoukkojen moraalinen närkästys on herännyt: kirkossa oikeuksia haluavat homoseksuaalit.

“Homoilta”-keskustelu on surullisuudessaankin herkullinen aihe, koska se tuo esiin monia keskeisiä piirteitä luterilaisen kirkon ominaispiirteistä ja heikkouksista.

Yksi hämmästelemisen arvoinen asia on se, että Päivi Räsäsen kaltainen ääriliikkeen edustaja mielletään siinä määrin koko kirkon edustajaksi, että Räsäsen mielipiteet ajavat eroamaan koko kirkosta. Kirkon edustajien vakuuttelut siitä, että kirkko todellisuudessa on moniääninen kaikuvat kuuroille korville, kun niitä muita ääniä on niin vaikea kuulla. Kristillissävytteisessä viestinnässä jatkuvasti kovin ääni on amerikkalaisperäisillä herätyskristityillä: heidän koko uskonkäsityksensä ytimessä on oman uskonsa julistaminen ja pyrkimys muiden käännyttämiseen omien näkemysten kannalle. Suomeenkin on syntynyt jo kohtuullisen merkittävä joukko “kristillisiä medioita” - esimerkiksi TV7 ja Radio Dei - jotka käytännössä ovat fundamentalistijoukon hallussa. Samalla konservatiivit sietävät toisin ajattelevia äärimmäisen huonosti, eivätkä näe näillä mitään arvoa - siksi kirkosta eroavat saavatkin heidän puolestaan mennä.

Kirkon suvaitsevainen valtavirta sen sijaan perustaa oman näkemyksensä sille, että kristitty toimii parhaiten kristittynä toimiessaan maailmassa toteuttaen omaa henkilökohtaista kutsumustaan - oli se sitten mikä tahansa. Kristillisestä vakaumuksesta ei siis pidetä meteliä, päinvastoin uskosta meuhkaamista saatetaan pitää jopa hieman häiritsevänä. Tällainen nöyryys ja hiljaisuus sopiikin mainiosti perinteiseen suomalaiseen kansanluonteeseen, ja elämänfilosofiana se miellyttää monia. Vaatimattomuuden ja hiljaisuuden ongelmana kuitenkin on se, että jos suvaitsevaisista ja fiksuista uskonnäkemyksistä ei puhuta, huomiotalouden markkinoilla niitä ei ole olemassa. Ei auta vaikka arkkipiispoja myöten vakuuteltaisiin kirkossa elävän myös muunlaisia näkemyksiä: kun ultrakonservatiivinen viesti dominoi kaikkea kristillissävytteistä viestintää, muodostuu se mielikuva että mitään muuta ei olekaan olemassa.

Kirkko onkin viestinnällisesti vaikean ongelman edessä. Pienen konservatiivisen joukon koko toiminnan ytimessä on uskostaan meuhkaaminen ja sen levittäminen, kun taas maltillisella  enemmistöllä ei näytä oikein olevan edes tapaa puhua uskostaan luontevasti.

Viestintä on vaikeaa jos tuote ei ole kunnossa. Fundamentalistit tietävät mikä on heidän tuotteensa, kirkon fiksun sakin tarjonnasta taas on vaikea saada tolkkua. Jospa siis aloittaisi siitä, että laittaisi tuotteen kuntoon?

Lopultakin Helsingin piispa Irja Askola avasi suunsa ja toi tolkkua jo monta päivää velloneeseen kirkon “homokohuun”. Askola sanoi sen mitä häneltä odotettiinkin:

Surettaa, hävettää ja harmittaa

ja

Toivon tietysti, että kirkossa jaksettaisiin olla. Kirkon äänihän on monipuolinen, ja esimerkiksi minä kannatan linjaa, jonka mukaan pappi voi siunata homo- tai lesboparin. Pääkaupunkiseudulla papiston enemmistö kannattaa rekisteröidyn parisuhteen siunaamista

Askolan viimeisessä lauseessa on yksi avaimista koko ongelman ytimeen. Kirkko, kuten koko suomalainen yhteiskuntakin, on jakautunut edistykselliseen metropoliin ja taantumukselliseen periferiaan paljon voimakkaammin kuin uskalletaan usein ymmärtää. Koska jako metropoliin ja periferiaan ei ole yksinomaan maantieteellinen, vaan myös henkinen (tarkoittaen sitä, että metropoli-ihmisiä asuu myös periferiassa), tarkoittaa tämä sitä, että yhteiskunta, ja sen instituutiot - mukaanlukien kirkko - olisi muodostettava rakenteiltaan sellaisiksi, että ne tukevat moniarvoisuutta ja pitävät sitä positiivisena piirteenä.

Nythän kirkko on rakenteellisesti ja käytännöiltään hyvin konsensushakuinen ja muutosvastainen. Kirkon piispat hyvin pitkään pitivät ihanteenaan sitä, että he esiintyvät aina julkisuudessa yksimielisinä, eikä vieläkään kovin rajuja irtiottoja ole eri piispoilta tullut esille. Kirkon jakautuminen alueellisesti jaettuihin seurakuntiin pitää sisällään ajatuksen ja ihanteen, jossa aluseurakunnat toimivat homogeenisen tuotteen ja palvelun alueellisena jakeluorganisaationa. Todellisuudessa ihmisten maut ja mieltymykset ovat monimuotoisemmat kuin koskaan.

Jos kirkko haluaa todella vastata jäsentensä ajanmukaisiin tarpeisiin, se rakentaisi monimuotoisuuden ja uudistumisen osaksi organisaatiotaan ja käytäntöjään.

Luterilaisen kirkon, kuten muidenkin kristillisten kirkkojen kannalta Raamattu on kaikella tavalla keskeisessä asemassa oleva tavalla tai toisella pyhänä pidetty kirja. Raamatusta puhutaan sellaisilla käsitteillä kuin “Jumalan sana”, jonka konservatiivi käsittää kirjaimellisesti, mutta edistyksellisempi metaforisesti.

Tosiasia on se, että luterilaisen kirkon valtavirrassa Raamattua ei ole pidetty sananmukaisesti Jumalan sanana oikeastaan koskaan. Ajatus siitä, että Raamattu olisi syntynyt jumalallisella automaattikirjoituksella on kirkkohistoriallisesti aika tuore, mutta fundamentalististen piirien vaalima. Näille päiviräsäsille ei tuota ongelmia vedota Raamattuun omia ennakkoluulojaan perustellakseen.

Kirkon fiksu siipi on kuitenkin päiviräsäsiä vastaan aika hampaaton, sillä luterilaisen kirkon katekismuksesta ilmenevä “virallinen kanta” on kaikkea muuta kuin selkeä:

Raamattu on kristittyjen pyhä kirja. Vanhassa ja Uudessa testamentissa kerrotaan Jumalan teoista ja hänen rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Samoin kuin Kristuksessa myös Raamatussa inhimillinen ja jumalallinen ovat yhdistyneet toisiinsa. Raamatussa Jumala itse puhuu meille ihmisten kielellä.

Tällä tavalla virallinen luterilainen kirkko puhuu jäsenilleen - kuin lapsille. Konservatiivi tulkitsee tämän kirjaimellisesti, liberaalimpi taas vapaammin - ja jää argumentatiiviseen alakynteen.

Mitä sitten kovatasoisen teologisen koulutuksen käyneet papit tietävät Raamatusta, mitä eivät yleensä seurakuntalaisilleen henno kertoa? Esimerkiksi sen syntyhistorian, jonka historiallinen tutkimus on aika yksiselitteisesti onnistunut selvittämään, ja jonka pääpiirteistä ei juurikaan ole erimielisyyttä. 

Uuden testamentin eri osat on kirjoitettu suunnilleen vuosina 50-150. Varsinaiset Jeesuksesta kertovat evankeliumit on kirjoitettu vuosien 60 ja 100 välillä, kun Jeesus taas eli ja kuoli joskus 30-luvulla. Yksikään evankeliumeista ei ole silminnäkijän kirjoittama, vaan ne perustuvat varhaisten kristittyjen keskuudessa liikkuneille kertomuksille ja satunnaisille kirjallisille lähteille. Mukana on myös selvästi sepitettyä aineistoa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumia voisi kuvata ennemmin hengellisenä romaanina, jonka päähenkilöksi on kirjoitettu Jeesus, kuin historiallisena aineistona (sen ei yleensä ajatella sisältävän juurikaan autenttista traditiota Jeesuksesta).

Tuohon aikaan tällaiseen sepittelyyn ei suhtauduttu vääristelynä, kuten tänä päivänä sen näkisimme, vaan sitä saatettiin jopa pitää tietynlaisena kunnianosoituksena kohteelleen. Esimerkiksi monista Paavalin nimissä kulkevista kirjeistä tiedetään, etteivät ne ole Paavalin kirjoittamia (toisista taas tiedetään että ovat), vaan pyrkivät omistuskirjoituksellaan yksinkertaisesti asettumaan osaksi paavalilaista traditiota.

Osasta evankeliumien sisältämää Jeesus-tarina-aineistoa voidaan aika suurella todennäköisyydellä todeta niiden olevan autenttisia muistumia historiallisesta Jeesus-henkilöstä (jonka historiallista olemassaoloa ei enää käytännössä kukaan kiistä). Toiset taas ovat selkeästi sepitettä, kuten esimerkiksi Jeesuksen syntymään liittyvä tarinat paimenineen, tähtineen ja tietäjineen. Evankeliumit ovat monelta osin keskenään ristiriitaisia, mikä yksinkertaisesti kuvastaa sitä että niiden kirjoittajille on tullut sama traditio vähän eri muodossa eivätkä he ole olleet toisistaan tietoisia.

Uusi testamentti yhtenä kokonaisuutena ei ollut olemassa ennen kuin 300-luvulla. Tuon aikaisten kustannustoimittajien kunniaksi sanottakoon, että tarjolla olleesta aineistosta onnistuttiin mukaan ottamaan ihan kohtuullisen hyvät valinnat. Sen ulkopuolellekin kuitenkin jäi niin varhaiskirkollisia kirjeitä, evankeliumien nimellä kulkeneita sepitteitä kuin ilmestyskirjoituksia. Mutta ihan yhtä hyvin valinnat olisi voinut tehdä toisinkin. Uuden testamentin syntyyn ei kuitenkaan liity mitään yliluonnollista, vaan kyseessä on kokoelma suhteellisen sivistyneiden varhaiskristittyjen kirjoittamia tekstejä, jotka myöhemmät sukupolvet ovat koonneet yhden otsikon alle yhteen.

On selvää, että tällaisen syntyhistorian kautta syntyneeseen tekstikokoelmaan suhtaudutaan eri tavalla kuin sellaiseen, jonka ajatellaan tavalla tai toisella tulleen Jumalalta annettuna. Jos Paavali oli 50-luvun roomalais-juutalainen mies, eikä jumalallisesti inspiroitu automaattikirjoittaja, suhtautuminen Paavalin kirjoitusten auktoriteettiarvoon on varmasti ihan erilainen.

Kun joka ikinen pappi tietää kuinka monimutkaisen kerrosteinen kirja on Raamattu, miksi missään kirkollisessa puheessa sen käyttöä tai sen osia ei problematisoida, vaan siihen suhtaudutaan tasalaatuisena “Jumalan sanana”? Jos kirkko lausuisi julki Raamatusta sen, mikä on sen sisällä tieto ja ymmärrys, se veisi aseita pois Päivi Räsäsen kaltaisilta ultrakonservatiiveilta. Kirkko kuitenkin katsoo paremmaksi pitäytyä perinteisissä muotoiluissa, vaikka se sitten edellyttääkin edistyksellisiltä intellektuaalisia kuperkeikkoja.

Tällä virallisella raamattunäkemyksellään kirkko pakottaa edistykselliset ja intellektuaalisesti suoraselkäiset palvelijansa väistämään, jotta konservatiiveilla olisi tilaa ennakkoluulojensa harjoittamiseen.

Arkkipiispa Kari Mäkinen, jonka syvämietteisyyttä ja sivistyneisyyttä muuten arvostan, kommentoi “homokohua” Kotimaa24-verkkosaitilla:

– Ymmärrän, että monet odottavat, että kirkko näyttäisi selkeämmin hyväksyvänsä homoseksuaalisuuden. Tämän kysymyksen avulla puhutaan paljon muustakin kuin homoseksuaalisuudesta kuten esimerkiksi ihmisten yhtäläisestä arvosta, uskosta, rakkaudesta ja seksuaalisuuden merkityksestä, Mäkinen sanoo.

Minulle ei ainakaan aukea tästä mitä arkkipiispa oikein haluaa sanoa ja tuomitseeko Mäkinen tässä Räsäsen ja kristillisdemokraattisen puolueen vihapuheen? Ilmeisesti ei.

Homma käy selväksi jutun loppukaneetista:

– Nämä reaktiot kertovat sen, että kansankirkko on tärkeä suomalaisessa yhteiskunnassa. Juuri nyt on aika käydä keskustelua homoseksuaalisuudesta toisia kunnioittaen ja kuunnellen.

Miksi ihmeessä homoseksuaalisuudesta tulisi käydä ylipäätään mitään keskustelua ellei siinä sinällään nähdä jotain ongelmaa?

Tämä on hyvin valitetettavaa, olisin odottanut sellaiselta kansankirkon arkkipiispalta kuin Kari Mäkinen paljon enemmän.

Onneksi sentään toisaalla Porvoon piispa Björn Vikström ottaa selvän kannan asiaan:

Hufvudstadsbladetin haastattelema Vikström ilmoittaa olevansa Räsäsen kanssa eri mieltä eikä ymmärrä miksi Räsästä pidetään kirkon äänenä.

- On tunnettua, että nämä kysymykset jakavat kirkkoa, joten miksi Päivi Räsästä pidetään kirkon äänenä? Hän on vain kirkon jäsen ja puolueen jäsen. Hänellä on oikeus ilmaista mielipiteensä mutta monet ovat asiasta eri mieltä, Vikström sanoo.

Puheet siitä, että homoseksuaalit eivät saisi harjoittaa taipumustaan, Vikström tuomitsee sydämettömiksi.

- Sellaista jakoa ei voi tehdä, että ihminen pakotetaan elämään selibaatissa, hän sanoo.

Tämän blogin kirjoitukset ovat tähän asti olleet sävyltään lähinnä negatiivisia. Siksi on syytä kirjoittaa siitä, miksi ylipäätään näen tarpeelliseksi välittää koko kirkosta ja nostaa esille asioita, joissa sen tulisi edistyä. Kirkon arvo ei tyhjene tässä kirjoituksessa mainittuihin seikkoihin, mutta näistä on hyvä aloittaa.

Kirkko on yksi harvoista suomalaisista instituutioista, jonka toiminnan tarkoitus ei edes välillisesti perustu aineellisen hyvinvoinnin kerryttämiselle, vaan pikemminkin sen sanoman ytimessä täysin teologisesta suuntauksesta riippumatta on materiaalisten rikkauksien tavoittelun antiteesi: Jumalan valtakunta joko tuonpuoleisuutena tai ajatuksena maailmasta, jossa ahneuden ja oman edun tavoittelun sijaan valitsee radikaali oikeudenmukaisuus. Historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ansiota on ymmärrys siitä, että niin Jeesuksen puheissa kuin merkittävässä määrin häntä edeltäneessä juutalaisessa perinteessä Jumalan valtakunnalla viitattiin ennen kaikkea jälkimmäiseen merkitykseen: maailmaan, jossa vallitsee jumalallisen oikeudenmukainen järjestys. Maailmassa, joka on ennennäkemättömien ekologisten, taloudellisten ja sosiaalisten haasteiden edessä, tällaisella organisaatiolla voisi olla suuri merkitys ja vaikutus, jos se pystyisi sen roolin ottamaan - siis unohtamaan suuren osan kirkon historiassa harrastetusta hiusten halkomisesta, valtapelistä ja seremonialuonteesta ja palaamaan radikaalilla tavalla takaisin alkulähteilleen.

Toiseksi uutiset Jumalan kuolemasta ovat vahvasti ennenaikaisia, vaikka tietyt jumalakäsitykset toki saavatkin mennä - myös isolta osin se pyhäkoulussa, koulun uskontotunneilla ja rippikoulussa opetettu. Palaan vielä aiheeseen jumalakäsityksestä myöhemmissä kirjoituksissa, mutta todettakoon tässä että uskonnollinen tai hengellinen tapa hahmottaa maailmaa ei mitenkään ole menettänyt merkitystään. Se avaa sellaisia näkökulmia maailmassa olemisen kokemukseen, joita ei muulla tavoin voida saavuttaa. Se myös vastaa monien ihmisten kokemukseen maailmassa olemisestaan.

On kuitenkin syytä tehdä se selväksi, että käsitystä Jumalasta ei mitenkään tarvita maailman kuvaamisessa. Maailmankaikkeus ja sen historia voidaan ja tulee kuvata ilman mitään viittausta jumaluuksiin. Jumala kuitenkin näkyy ennen kaikkea niissä tavoissa, joilla oikeudenmukaisuus valtaa alaa luomakunnassa.

Teologian totuutta mitataan ennen kaikkea sen transformatiivisen voiman perusteella.

Yle uutisoi Kuopiosta otsikolla “Kodin siunauksesta jarru kirkosta eroamisille?” Otsikko toivottavasti on toimittajan sarkastisesti muotoilema, eikä todellisuudessa perustu sille, että joku todella kuvittelisi jonkin kodin siunauksen kaltaisen rituaalin kääntävän kirkon rajusti laskevan jäsentrendin positiiviseksi, mutta se kuvastaa sitä kirkollista tapaa etsiä ratkaisuita jäsenkatoon erilaisista pinnallisista vippaskonsteista. Aivan kuten jutussa haastateltu Tuija Soini sanoo:

- Seurakunnalle on aina haaste löytää se makkara, johon ihminen voi tarttua.

Jäsenkadon katkaiseminen ja kirkon suosion nostaminen ei tapahtu kodin siunauksilla, hevimessuilla, vihkiöillä tai mainoskampanjoilla kun koko kirkon perusviesti on totaalisen luontaantyöntävä. Kirkko haluaisi viestiä itsestään positiivisia asioita - moninaisuutta, suvaitsevaisuutta, heikommasta välittämistä, hengähtämistä, yhteisöllisyyttä - mutta se viesti jonka ihmiset vastaanottavat on suvaitsemattomuus, armottomuus, riitaisuus ja jopa ahneus.

Syy tähän on se, että kaikki nämä “kirkon makkarat” ovat vain pinnallista ulkokuoren siloittelua, joka ei poista sitä tosiasiaa, että kirkko oikeasti on rakenteiltaan ja viralliselta teologialtaan konservatiivinen - siitäkin huolimatta, että sen palvelijat usein itse eivät itse koe sitä olevansa ja että kirkossa elää vahva ja koko ajan vahvistuva fiksu ja avarakatseinen henki. Ilman kirkon rakenteiden ja teologian perusteellista ajantasaistamisremonttia on kuitenkin turha kuvitella että trendi olisi käännettävissä. Iso laiva kääntyy hitaasti, ja kohta alkaa olla tällekin jo liian myöhäistä.

En katsonut eilistä TV2:n “homoiltaa”, joka kuuleman mukaan johti melkein puolentoista tuhannen ihmisen eroon kirkosta. Lukemieni artikkeleiden ja kommenttien perusteella kuvittelen kuitenkin arvaavani mistä on kyse, enkä taida vaivautua katsomaan koko ohjelmaa. Siksi nämäkin mietteet perustuvat vahvasti ennakkoluuloisiin arvailuihini.

Ilmeisesti taas kerran kirkon konservatiivit ovat ottaneet vapaamielisen tahon panttivangikseen. Päivi Räsänen tovereineen ovat paukuttaneet omia konservatiivinäkemyksiään vedoten ihan konservatiivisen asiallisesti Raamattuun. Kirkon liberaalin siiven edustajat, jotka todellisuudessa edustavat nuoren kaupunkilaisen pappispolven enemmistöä, ja joita oletettavasti paikalla on ollut, ovat puolestaan pyrkineet tuomaan avarakatseisempaa näkemystä esille, mutta eivät ole oikein olleet vakuuttavia. Niinpä katsojat ovat keskustelusta vetäneet sen johtopäätöksen, että kirkko on konservatiivien mädättämä ja todenneet ihan ymmärrettävästi etteivät halua olla osa tällaista joukkoa eivätkä verovaroillaan sitä tukea.

Kirkon avarakatseisten ongelmana ei ole se, etteivätkö he olisi oikeasti avarakatseisia, vaan se, että kirkko tunnustuksessaan, pappisvaloissaan ja kirkkojärjestyksessän tosiasiallisesti ilmentää sellaista maailmankuvaa, joka on lähtökohdiltaan konservatiivinen - jopa siis fundamentalistinen. Fiksu papisto suhtautuu tähän perintöön sitä liberaalisti tulkiten, mutta yhteisesti ovat niin jänishousuja etteivät uskalla käydä vaatimaan näiden muuttamista. Liberaalin valtavirran viesti ei tule esille uskottavana kun se esitetään konservatiivisiin prinsiippeihin muodollisesti sitoutuneesta kontekstista käsin.

Päivi Räsänen on Kotimaa-lehden haastattelussa ihan oikeassa siinä, että Raamatussa on aika homofobisia ajatuksia. Tosiasia on kuitenkin se, että fiksun papiston valtavirta ei enää aikoihin ole suhtautunut Raamattuun siten, että jos siellä jossain joku Paavali esittää homofobisia kannanottoja, sen pitäisi sitten merkitä sitä, että myös Paavalin lukijoiden tulisi omaksua samat ennakkoluulot. Kuitenkin niin kauan kun fiksua raamattukäsitystä ei ole tuotu eksplisiittisesti kaikelle kansalle ymmärrettävsti esille, on hyvin vaikea perustella fiksua käsitystä kristinuskosta. Edistyksellisten kristittyjen olisi Suomessakin uskallettava astua kaapista ulos!

Kirkon ongelmat voi kärjistää kahteen valitettavan laaja-alaiseen teemaan:

1. Kelvottomat käytännöt
2. Kelvoton teologia

Mikään markkinointikampanja - joita kirkko on tehnyt hyviä - ei peitä sitä tosiasiaa, että jos marssit kirkkoon sisään, todennäköisesti kohtaat sellaista toimintaa, joka tuntuu olevan suunnattu lapsille, vanhuksille tai heikkomielisille. Lapsille, vanhuksille tai heikkomielisille kohdetamisessa sinänsä ei ole mitään pahaa - päinvastoin - mutta suuri osa ihmisistä, varsinkin 2010-luvun ihmisistä, on korkeasti koulutettua, maailmaa nähnyttä, iloja ja suruja kokenutta, ahdistukset, epäilykset, hyväksymiset ja hylkäämiset läpikäynyttä, ja ansaitsisi tulla kohdelluksi älykkäänä aikuisena, jota kirkon ei tarvitse suojella pahalta maailmalta, vaan elää mukana.

Toisinaan kirkko onnistuu myös uudistamaan toimintansa siten, että se ulkoisesti näyttää aikalaiselta. Paradoksaalista kuitenkin on, että mitä mitä modernimmalta toiminta ulkoisesti näyttää, sitä todennäköisemmin se kätkee taakseen vanhentuneen teologisen ajattelun. Äärikonservatiivit ovat tuottaneet maailmaan kristillisen version jokaisesta nuorison alakulttuurista, eivätkä enää tee sitä kömpelön näköisesti (tai sitten en itse enää tunnista epäautenttisuutta).

Näiden ongelmana kuitenkin on se, että vaikka toiminta ulkoisesti näyttää lähestyttävältä, niiden teologia on ihmisten järkeä ja ymmärrystä aliarvioivaa. Niiden jumalaväitteet ovat usein niin räikeässä ristiriidassa ihmisten peruskokemusten kanssa että on turha ihmetellä sitä miksi viesti ei kosketa. 

Holokaustilla ja tsunamilla on oikeasti teologian kannalta merkitystä.